Nationality = national identity?

Pitkän päivän jälkeen on taas hyvä alkaa pohtia elämän suuria kysymyksiä. Yksi asia mitä olen miettinyt kauan, jopa vuosia, on että olenko suomalainen? Ja mikä on suomalainen? Ja jos en ole suomalainen, mitäs minä sitten olenkaan?

Kansallinen identiteetti on suuri osa ihmisen elämää. Kansallisuus löytyy toki passista ja riippuu synnyinmaasta, mutta se on niin paljon muutakin. Kulttuuri, tavat, kieli yms vaikuttavat siihen, minkä maalainen on, ja tuntee olevansa. Kansallinen ylpeys on sitä: miten hienoa on kun kotimaa pärjää esim. tutkimuksissa, vertailuissa, urheiluissa ynnä muissa kilpailuissa ja ”kilpailuissa”. Ja toki kaikki hyvät asiat, kuten esim. sairaanhoito, koulutus ja muut elämänlaatuun vaikuttavat asiat vaikuttanevat siihen miten ihminen näkee oman kansalaisuutensa.

Mitäs sitten jos on viettänyt paljon aikaa ulkomailla? Ei siis lomalla, vaan ihan asuen, eläen sitä paikallista elämää. Jossain vaiheessa se alkaa vaikuttaa siihen, mikä tuntuu ”omalta”, mitkä tavat omaksuu mistäkin, mihin on tottunut (ruoka, ympäristö, kulttuuri yms). Ja jos jo omassa maassaankin ei tunne kuuluvansa siihen stereotyyppiseen muottiin... Minkäs maalainen sitä sitten on? Onko syntymäpaikka sama kuin kansalaisuus? Ja onko olemassa ”henkinen kansalaisuus”?

Kaikkien ulkomaankeikkojen jälkeen on pakko sanoa että en tunne oloani enää kotoisaksi Suomessa. Kyllä, oli kivaa saada ilmainen koulutus, ja helposti hampaat kuntoon ja ties mitä, palkat ovat ok, elämänlaatu ihan jees, mutta silti päällimmäinen ajatus Suomesta ja suomalaisuudesta on nykyään aika ”blääh”, tai ”njäääh...”. Soinit, Katrihelenat, Tommiliimataiset, Tuksut, Vanhaset, Bodomit ja muut saakoot pysyä siellä, minä menen muualle.

Entäs Norja? Ulkoilu? Iloisuus? Syövät kalaa? Norjassa asuin vuoden, ja sieltä löysin sisäisen himolaskettelijani, opin norjan kielen, kävin koulua, sain paikallisia ystäviä, ja tunsin olevani yksi paikallisista. Vielä 9 vuotta Norjasta poismuuttamisen jälkeen luen päivittäin paikallista iltapäivälehteä, siitä on vain tullut tapa. Joten olisinko norjalainen?

Olisinko uusiseelantilainen? Uusi-Seelanti oli minulle kuin koti heti alusta alkaen, vaikka tein töitä ravintolassa, ja olin ”nakkikone” joka hoiti kaikki tylsät tehtävät. Ette voi arvatakaan kuinka monta lautasliinaa taittelin niiden 3kk aikana... Yleinen elämäntyyli ja rentous, sekä ihmisten asenne sopi luonteeseeni, kuten myös small talk, jota harrastettiin erityisesti kaupassa. Aina kun tuli kauppaan, myyjä sanoi ”Hi! How are you?” ja siihen tietysti vastattiin ”Good, how are you?”, tietenkään mitään vastausta odottamatta. Se oli vain tapa, mutta pidin siitä todella. Tunsin oloni aidosti surulliseksi, kun kuulin Christchurchin maanjäristyksestä, ja aina kun tulee NZ-aiheisia uutisia, olen todella kiinnostunut, sillä se maa vei palan sydäntäni.

Entäs Ranska? Leipää, viiniä ja sirkushuveja? No kyllä kiitos! Ranska oli kaikessa epäloogisuudessaan aivan upea maa, ja Troyes oli ihana kaupunki! Tietysti kesti hetki tajuta paikallinen logiikka, kuten laskujen maksaminen postitoimistossa (siis DAA!) ja kielen oppiminen oli hankalaa, mutta maa tuntui siltikin mukavalta. Ihmiset ovat mukavia, ja pakostakin, sillä teitittely ja kohteliaisuussanat ovat pakollisia joka tilanteessa. Kun A oli täällä, keskustelimme ihan aidosti mahdollisuudesta muuttaa Ranskaan tulevaisuudessa, molemmat viihtyivät siellä niin hyvin, ja tunsimme olomme kotoisaksi. Vielä kun olisi ollut parempi asunto...

Ja nyt kuorrutuksena kakun päällä on vuosi U.S of A:ssa. Varsinkin äitini oli hieman huolissaan siitä, miten tulen pärjäämään täällä. No, 3kk jälkeen on pakko todeta että vaikutan viihtyvän täälläkin! Uskomatonta, mutta totta! Massachusetts tosin on vähän eri kuin esim. Alabama tai joku ”keskivaltio”, modernimpi, rikkaampi jne. Tämä ei ole sitä ”junteinta Amerikkaa” mitä mielellään esimerkiksi Suomessa näytetään telkkarissa. Blogista käynee ilmi miten hyvin täällä viihdyn, ja voin sanoa että koulunkäynti Harvardissa ja rankka työ/rankat huvit-elämäntapa näyttää toimivan hyvin. Jopa tiistaina, kun A lähti kotiin, päällimäinen ajatus ikävän lisäksi oli ”No onneksi minun ei sentään tarvitse lähteä Suomeen!” Nyt jo hirvittää ajatus siitä, että täältä on lähdettävä kotiin marraskuussa. Tämänkin jenkki-elämäntyyli ruokineen, small-talkeineen, telkkariohjelmineen ja drive-in:eineen tuntui heti omalta, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Joten onko kyseessä ”antisuomalaistuminen”, ja jos on, niin mihin suuntaan olen menossa? Kyllähän minä edelleen kannatan Suomea esim. urheilussa, mutta en halua olla tekemisissä suomalaisten asioiden kanssa. Asun mielelläni jossain muualla. Hmm... Tätä on vain niin vaikea selittää, toivottavasti en anna itsestäni mitään Finland-hater-kuvaa... 

Pähkinänkuoressa: jos suomalainen kulttuuri, tavat, ynnä muut eivät tunnu omilta, ja itselleni sopivilta, ja en halua asua Suomessa, mitä olen? Olenko syntymäpaikkani takia silti suomalainen?