2kk USA:ssa: Miksi impulsiivisuus on lahja?

Varoitus: Tämä pitkä höpölöpö-blogipostaus sisältää klo 23:n Red Bull-höyryissä kirjoitettua emotionaalista itsetutkiskelua ja keskustelua elämän suurista kysymyksistä. Tai jotain.

Impulsiivisuus, tuo kamala tauti. =) Wikipedian määritys impulsiivisuudesta lyhykäisyydessään:

• Positive urgency; the tendency to act rashly while in a positive mood.
• Negative urgency; the tendency to act rashly while in a negative mood.
• Lack of premeditation; the inability to anticipate the future consequences of actions.
• Lack of perseverance; the inability to follow through on a task
• Sensation-seeking; the experience of positive feelings towards risky actions.

Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Impulsivity

Miksi mietin tätä Martin Luther King Jr-päivänä, omalla sohvallani, samaan aikaan kun sivusilmällä seuraan Tyttökultia Hallmarkilta? No, eräs au pair-kollega pohtii tällä hetkellä syitä siihen, miksi sittenkään tuli USA:han, ja miksi perhevalinnat epäonnistuivat kaikesta huolimatta. Hän on myös kyseenalaistanut koko päätöksen lähteä tänne. En aio ottaa kantaa hänen syihinsä, mutta tämä kyseinen asia herätti ajatuksia.

Monet ovat saattaneet miettiä miksi minä, 24-vuotias, pitkässä, vakaassa parisuhteessa elävä, koulunsa (luultavasti) jo käynyt, naishenkilö päätti jättää avomiehensä, ystävät, perheen, ihanan asunnon ja tutun ympäristön ja lähteä in house-lastenhoitajaksi tuntemattomien ihmisten luo Atlantin taakse. Päätös voitaisiin jopa kategorisoida impulsiiviseksi. Ja tässä iässä vielä! Näille ihmisille, jotka tätä ovat kysyneet ja kyseenalaistaneet, olen vastannut: "Siksi koska voin!" (Siis paremmin ilmaistuna englanniksi: "Because I can!")

Ihmiset jotka tuntevat minut, tietävät että innostun helposti monista asioista. Oli se sitten uusi tv-ohjelma, biisi, voimerkki tai vaikkapa muovikassi. Jos se kolahtaa, se kolahtaa kovaa. Tämä on osiltaan kyllä peritty lahja. Muistan jo pienestä saakka kun keskustelimme äitini kanssa eri matkoista, asioista ja mahdollisuuksista, ja innostuimme usein niin yksityiskohtaisiin pohdintoihin, että  ulkopuolisen korviin asiat saattoivat jo kuulostaa totuudelta ja päätetyiltä. Kyseessä oli, ja on edelleen, kuitenkin mielikuvituksen lahja ja mahdollisuus, se kuuluisa "Mitäs jos...". "Mitäs jos asuisi ulkomailla ja...." tai "Mitäs sitten jos kävisi niin tai näin...". Vieläkin voin viettää aikaa tietokoneella suunnitellen eri matkoja ja opintomahdollisuuksia ja ties mitä, ihan pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ihan siitä suunnittelemisen ilosta. Mitäs jos?

Yhdessä vaiheessa kuitenkin "Mitäs jos..." vaihtui siihen vaarallisempaan, aikaa ja rahaa vievään "Sitten kun:iin". Varsinkin ulkomailla asuminen, eri kulttuurien kokeminen ja pelkästään ei-Suomessa-jumittaminen on minulle aina ollut sydämen asia. Ja se, että kotosuomessa on kirjahyllyllä pölyttymässä matkailualan restonomin paperit, kertoo myös jotain (tai sitten ei mitään). 

Ensimmäinen "Sitten kun", tapahtui vuonna 2001, kun muutin perheeni perässä Norjaan vuodeksi. Uusi koulu, uudet ihmiset, uusi kaupunki. Ja vaikka perhe-elämä oli tietyistä syistä vaikeaa, muistan kuitenkin mikä nautinto oli saada "aloittaa alusta". Saada tutustua ihmisiin joilla ei ole mitään ennakkotietoja ja -luuloja sinusta, ja oppia uusi kieli, kulttuuri ja elämäntapa. Toinen oli lokakuussa 2007, eteen tuli 4kk muutto maapallon toiselle puolelle, Uuden-Seelannin Aucklandiin. Sinne lähdettiin työharjoitteluun koulukaveriporukalla. Minulla suurin syy lähteä sinne oli: "Because I can!". Mitäs sitten jos opinnot myöhästyvät, homma epäonnistuu tai ties mitä. Jos on mahdollisuus lähteä, minähän lähden! Sieltäkin tarttui mukaan monia ihania kokemuksia, työkokemusta, ja myös sitä pelkän arjen elämistä toisessa maassa.

Kolmas kerta tunnetusti toden sanoo, ja lähdin "muuten vain" Ranskaan Erasmus-vaihtoon elokuussa 2009, ja tahallani pidensin valmistumista puolella vuodella. Päällimäinen ajatus oli "And then?". Sinnekin olin alunperin lähdössä yksin, mutta sattuman, mahdottomuuksien, ja pienen suomenruotsalaisen yliopiston muiden opiskelijoiden matkustushaluttomuuden takia rakastakin rakkaampi avokkini pääsi lähtemään mukaan viikon varoitusajalla. Ranska ei ole helpoin maa missä olen asunut, ehei! Ihanat ranskalaiset säännöt, byrokratia ja yleinen epäloogisuus (Tietysti laskut maksetaan postitoimistossa, siis daa!) toivat välillä huumoria ja välillä epätoivoa. Ja taas pystyimme repimään iloa siitä tavallisen arjen elämisestä toisessa maassa. Matkustamista matkustamisen ja kokemisen vuoksi, ilman suurempia odotuksia ja painetta. 

Nyt neljäs kerta oli melkein kaikkein impulsiivisin reissu näistä kaikista: valmistumisen jälkeen, viime kesänä, jäin työttömäksi, ja "scoretin" osa-aikatyön kaupan kassalla ja palvelutiskillä. Viihdyin toki työssäni, suurin osa kollegoista oli mukavia, ja työpäivät kuluivat nopeasti. Mutta siitä puuttui jostain syystä se jännitys ja uuden kokeminen. Eräs ystäväni lähti USA:han au pairiksi, ja ensimmäinen ajatus siellä lohen hajun keskellä ei ollut "Miten se uskaltaa/voi/pystyy/kykenee?" vaan "Mää kans!". Kyllä ne ystävät, rakkaus, perhe ja Kelan lomakkeet siellä Suomessa odottavat jos ovat odottaakseen. 

Eniten tämän impulsiivisuuden kanssa eläminen on aiheuttanut ajatuksia siitä, kun niin monet ihmiset neli-viisikymppisinä heräävät oravanpyörästään, tai kasikymppiset keikkustuolistaan, ajattelemaan, että olisi pitänyt tehdä SE reissu, olisi pitänyt ottaa SE tatuointi tai olisikin pitänyt bongata SE mies baarista sinä iltana, tai mitä tahansa. Pahinta tässä elämässä on katua jotakin. You've only got one chance here, take full advantage of it! Varsinkin kun tärkeät ihmiset ympärillä alkavat ikääntyä, sitä herää (tai ainakin minä heräsin), siihen kliseiseen ajatukseen elämän lyhykäisyydestä. Miten sitä ehkä huomenna ei enää herääkään, tai pysty nousemaan sängystä. 

Mitä tästä voimme päätellä? Impulsiivisuutta kuvataan usein jopa mielenhäiriönä. Minulle tämä "mielenhäiriö" on tuonut vuosien varrella mukanaan mm. avomiehen, kaksi uutta kieltä puhuttavaksi pienessä hiprakassa, tuhansia lentomaileja, miljoonia virallisia lomakkeita täytettäväksi (joko epätoivossa tai nauraen), tuhansia ja taas tuhansia valokuvia, hauskoja tilanteita ja kokemuksia. Onko se sitten niin väärin? Kyllä, jätin ne ystävät, perheen, avomiehen ja ties mitkä. Loppujenlopuksi elämä on elettävä itse, itsensä, ei muiden kautta/takia. Sen ainakin tiedän, että minä en aio katua päivääkään elämästäni, ja mennä 200 lasissa (km/h, ml/drinkki vai jenkkityyliin mph, sen voi jokainen päätellä itse), ja pysähtyä sitten joskus. Ja toivon mukaan pysähdyn hymy naamalla. Siihen pyrin. 

Vierivä kivi ei sammaloidu!

"I'm feeling like a star, you can't stop my shine, 

I'm loving cloud nine, my head's in the sky,

I'm solo, I'm riding solo..."